Historiallinen Halkolaituri

Helsinki on merellinen kaupunki, joka perustettiin kilpailemaan Itämeren alueen kauppaliikenteestä. Pohjoisrannan Halkolaituri on vaatimattomasta kunnostaan huolimatta arvokas osa kotikaupunkimme merellistä historiaa.

Kun Helsinki siirrettiin Vironniemelle, paranivat merenkulun edellytykset merkittävästi. Vuonna 1736 valmistui ensimmäinen varsinainen tulli- ja pakkahuone, joka rakennettiin nykyisen Meritullintorin kulmalle jo vuonna 1650 pystytetyn Laivasillan (Skeppsbron) yhteyteen.

VIINIÄ, SUOLAA, HEDELMIÄ

Amiraalikapteeni Jonas Hahnin v. 1749 laatima hämmästyttävän yksityiskohtainen merikartta opastaa silloiset merenkävijät joko Helsingin eteläiseen satamaan – ns. Erhardtin laituriin joka oli alun perin yksityisessä käytössä mutta sosialisoitiin myöhemmin – tai kiertämään Hylkysaaren (Kalholmen) ja nykyisen Katajanokan itäkärjen välisestä salmesta pohjoiseen satamaan, jonka päälaituriin, Laivasiltaan voitiin turvallisesti tuoda jopa 12-14 jalan syväyksessä kulkevia aluksia. Vaihtoehtona oli lähinnä jäädä ankkuriin Tervasaaren ja nykyiseen Katajanokkaan liitettyjen saarien suojaan.

Helsinki on ollut 1700-luvun puolivälistä näihin päiviin asti ennen kaikkea tuontisatama. Tänne tuotiin lähinnä Tukholmasta – mikä maaherra Boijea kovasti 1765 huolestutti – viiniä, suolaa, hedelmiä ja erinäisiä siirtomaatavaroita. Helsingillä oli tuolloin käytössään kolme avomeripurjehdukseen kelpaavaa ns. Spanienfararea sekä muutama pienempi Itämeren alueelle soveltuva alus, joten laituritilaakaan ei kovin paljon tarvittu. Laivasilta, Halkolaiturin edeltäjä, riitti mainiosti.

Kustaa III:n kauan odotetun valtiovierailun takia piti kaupungin pääsatama 1775 uudistaa. Laivasilta laudoitettiin kokonaisuudessaan, sen tikapuut uusittiin ja lisäksi hankittiin sininen kangas matoksi. Vierailun lähestyessä vaatimuksia vielä tiukennettiin; laiturin lautojen oli oltava höylättyjä. Mutta edessä oli karvas pettymys, kun kuningas saapuikin Helsinkiin Turusta maanteitse.

Kun 1800-luvun alkuvuosina Englanti ryhtyi varustautumaan Napoleonin Ranskaa vastaan, pienen Helsingin pohjoissatamassa alkoi kuhina. Vuonna 1806 Helsingistä vietiin 18672 tolttia lautaa ja parruja pääasiassa Englannin laivaston raaka-aineeksi. Eteläsataman laiturin silta 1827 romahti, eikä kaupungilla ollut varaa kunnostaa sitä pitkään aikaan. Kaikki laivaliikenne oli hoidettava pohjoissatamasta.

1840-luvulle tultaessa oli vuonna 1817 hyväksytty Helsingin kaupunkisuunnitelma rakennettu lähes valmiiksi. Mutta lamasta huolimatta suunnittelu jatkui. Vuonna 1870 kaupunkisuunnitelman piirissä oli yli kaksinkertainen maa-ala Ehrenströmin alkuperäiseen suunnitelmaan verrattuna. Monipuolisemmaksi kehittyvää teollisuutta siirrettiin asuinalueilta pohjoiseen, nykyisten Kallion, Sörnäisen, Kumpulan ja Jätkäsaaren tienoille.

RAUTAA, HUMALAA JA KALAA

Vienti oli myös hitaasti kasvamassa; Pohjoisrannasta vietiin maailmalle suomalaista rautaa, terästä, juuttikangasta, humalaa ja kalaa. Tuontitavaraa, kuten suolaa vietiin edelleen Pietariin ja Riikaan. Unelma Helsingin menestyksekkäästä tulevaisuudesta lepäsi yhä vankemmin toimivan satamalaitoksen varassa. Niinpä kaupunginvaltuusto päätti 1879 laadituttaa suunnitelman Katajanokan rakentamiseksi erityisesti kaupan ja merenkulun tarpeisiin.

Kaupungininsinööri F.O.Ehrström katsoi kuitenkin, että satamien kehityksen selkärankana ollut rautatieyhteys Kaisaniemen, Siltavuorenrannan ja Pohjoisrannan kautta ei ollut toteuttamiskelpoinen: ”On selvää, että tämänkaltainen ratkaisu täysin tuhoaa kaupunkisuunnitelman kauneusarvot ja aiheuttaa odottamattomia ongelmia katuliikenteessä.” Kun Pohjoisrannasta olisi lisäksi pitänyt purkaa asuinkiinteistöjä, päätyi Ehrström esittämään kiskojen vetämistä myös etelä- ja länsisatamaan ja yhdistämään ne kauppatorin kautta, mikä sitten toteutuikin.

Nykyinen T-muotoinen Halkolaituri rakennettiin valmiiksi vuosien 1889-1891 aikana. Se oli aikansa komein erillinen laituri, jonka kokonaispinta-ala oli yli 5300 m2, syväys meren puolella noin 3m, käsittäen yhteensä yli 500 laiturimetriä. Vain sininen matto puuttui.

Laivaliikenteen painopiste oli kuitenkin jo kääntynyt eteläsataman suuntaan. Tulli- ja pakkahuone muutti Katajanokalle 1888, rautatie rakennettiin 1895 vain länsi- ja eteläsatamaan. Rahapajanlaiturin valmistuminen (syväys jopa 21 jalkaa) merkitsi suurimpien laivojen siirtymistä pois Halkolaiturista. Uudenaikaiset höyrylaivat liikennöivät pääasiassa eteläsataman laitureihin ja rahtiliikenne ohjautui Sörnäisiin, missä tavaran pystyi siirtämään suoraan laivasta rautatievaunuun.

1901 käynnistyneessä satamien kunnostusprojektissa Hietalahden satama sähköistettiin, Ruoholahteen keskitettiin tuontipuu, Merisatamaan tiili sekä hiekka. Sörnäisten satamaan johtava väylä ruopattiin. Pohjoissatamalla ei enää ollut erityisasemaa erinomaisesta sijainnistaan ja kiinnittymismahdollisuuksistaan huolimatta.

HALKOJA JA HIEKKAA

Vuoden 1918 jälkeen pohjoissatamassa keskityttiin huolehtimaan rannikko-, paikallis- ja Itämeren liikenteestä. Henkilöliikenteen lisäksi rahtina oli polttopuuta ja hiekkaa sekä sekalaisia tarvikkeita kaupungin käyttöön.

Koska Halkolaituri sijaitsee aivan ydinkeskustassa ilman rautatieyhteyttä, sen päivät olivat luetut 1930-luvun tehokkuusvaatimusten edessä. Nostureiden asentaminen ei olisi käynyt päinsä ja Halkolaiturin kansallinen merkitys väheni jatkuvasti laivojen koon kasvaessa ja ahtaamisen nopeutuessa.

Mutta liikenne laiturissa oli vielä vilkasta. Vuonna 1938 Halkolaituriin kiinnittyi 1345 alusta. Vertailun vuoksi Eteläsatamassa kävi 1427 alusta, Länsisatamassa 1263 alusta ja Sörnäisissä 1414 alusta.

Kruunuvuorenselän suojaisat olosuhteet johtivat myös vesitasolentoliikenteen käynnistämiseen Katajanokan itäkärjestä. Tämä moderni liikennöintitapa vaikeutti monien mielestä meriliikennettä pohjoissatamaan ja ehkä vaikutti varsinaisten satamainvestointien kohdistumisen muualle. Onkin ironista, että Kruunuvuoren suunniteltu uudisrakentaminen ja siihen liittyvät liikennejärjestelyt nyt, lähes 70 vuotta myöhemmin, uhkaavat samankaltaisesti Halkolaiturille ja koko Helsingille ominaista laivaliikennettä.

Halkolaituri on palvellut helsinkiläisiä ja koko Suomea toistasataa vuotta ja ollut hyvinvointimme rakentamisen varsinainen kulmakivi. Viimeinen ammattimaisessa rahtiliikenteessä ollut alus kiinnittyi Halkolaituriin 1970-luvun alussa. Tuolloin laituri oli enimmäkseen sekalaisten asuntolaivojen käytössä.

PURJELAIVOJA

Kruununhaan asukasyhdistys oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että Helsingin kaupunki teki 1991 päätöksen Halkolaiturin kunnostamisesta purjelaivojen käyttöön. Kolme vuotta myöhemmin koko laituri vuokrattiin Helsingin Purjelaivasatamayhdistykselle, joka nyt tarjoaa satamapaikkoja perinnelaivoille. Yhdistyksen tavoitteena on purjelaivojen, purjehduskulttuurin ja merenkulkuperinteiden säilyttäminen osana Helsingin kaupunkikuvaa.

Halkolaiturilla on vieraillut myös vanhoja suuria purjelaivoja Tall Ships Race-purjehduskilpailun yhteydessä. Helsingin kaupunki on päättänyt peruskorjata lähes alkuperäisasussaan olevan Halkolaiturin. Näin kaupunkilaisille taataan mahdollisuus nähdä ja kokea elävää purjehdus- ja laivaperinnettä myös tulevaisuudessa.

Ja mikä tärkeintä; kunnostamalla Halkolaiturin kaupunki ymmärtää antaa arvon myös omille juurilleen.

Kimmo Niemistö
Krunikka 2/2007